Siirry sisältöön
Etusivu
Työturvallisuuskeskus

Työturvallisuuskulttuurimme akilleen kantapää

Blogi
Emme välttämättä halua ymmärtää, kuinka turvallisuuskulttuuri ja turvallinen tekeminen kuuluu meistä ihan jokaiselle kaikissa yrityksissä ja kaikilla työpaikoilla. Jokainen työntekijä ja johtohenkilö on omiaan joko rakentamaan turvallisuuskulttuuria tai romuttamaan sitä.
Jani-Pekka Leino, Työturvallisuuskeskus
Kuva Mikael Ahlfors

Olen kuullut, kuinka esimerkiksi työtapaturmille samoin kuin työmatkatapaturmille ei vain voi mitään, sillä ”niitä aina vain sattuu”.

Viimeksi tänä aamuna töihin saapuessani kiinnitin pitkästä aikaa huomiotani ihmisten käyttäytymiseen työmatkallaan. Huomasin kaksi naista, jotka päätä pahkaa juoksivat paikallisliikenteen linjalle, jonka vuoroväli on tiheä, 9 minuutin välein kulkeva. Nämä kaksi aamuista juoksijaa ylittivät tien keskeltä aivan kahden auton välistä ja täten aiheuttivat vaaratilanteen. Oliko heillä todella niin kiire? Suojatie kun sattui olemaan noin 10 metrin päässä heistä. Mitäpä jos he olisivatkin sattuneet kaatumaan ajotiellä? Turhasta työmatkatapaturmasta olisi saattanut seurata inhimillisen kärsimyksen lisäksi pahimmillaan satojen tuhansien eurojen kustannukset.

Vastaavasti katsoin ihmetellen, kuinka kaupassa aamulla työntekijä nosti painavahkoja juomakoreja yli vyötärönlinjan. Vaikka työkaveri tarjosi vieressä sekä nostoapua että apuvälineitä, nostava myyjä totesi: ”En tartte apua, tämä menee tästä ihan helposti itsekseen”. Lisäksi nostoliike ei lähtenyt liikkeelle jaloista. Myyjä nosti selällään korin, vaikka apua ja apuvälineitä olisi ollut tarjolla.

Nämä olivat vain yhden aamupäivän havaintoja. Mikäli havainnoisimme paremmin työtämme ja työyhteisöämme, saattaisimme päästä vaikuttamaan parhaimmassa tapauksessa moniin ihmisiin. Monta työpaikka- ja työmatkatapaturmaa jäisi toteutumatta. Puhumattakaan, kuinka paljon vähentäisimme turhia kustannuksia ja inhimillistä painolastia.

Työturvallisuus on mitä suurimmassa määrin asennekysymys. Huonoon työturvallisuuskulttuuriin vaikuttaa myös asenne ja turha riskinotto sekä hiljaisen hyväksynnän kulttuuri. Mitäpä jos seuraavan kerran vielä miettisimme ennen tien ylittämistä sieltä, mistä sitä ei saa tehdä tai kävelyä punaisia päin.

Toivoisitteko poliisin tuodessa suru-uutisia perheelle kertovan, kuinka urheasti yrititte keretä töihin 9 minuuttia aiemmin lähtevällä bussilla ja tämän takia otitte turhan riskin, ettekä valitettavasti tule tämän takia kotiin? Tai toivoisitteko, kun lääkärinvastaanotolla valitatte selkäänne, kun nostoliike olikin liian raskas tai ergonomisesti väärin tehty, työterveyslääkäri toteaisi: ”Olisit pyytänyt apua”?

Onko meillä todellakin akilleen kantapäänä se, ettemme voi näyttää ”heikkouttamme” tai että elämämme todella on kiinni muutamista minuuteista? Voidaan myös kysyä, haluammeko siirtää ja opettaa turhan riskinoton mallin lapsillemme ja nuorillemme. Pitäisikö meidän kuitenkin herätä miettimään, miten työmme teemme, jotta emme hölmöilisi turhaan tai kiirehtisi arjessa muutamien minuuttien takia itseämme pahimmillaan työkyvyttömiksi?

Nolla tapaturmaa on mahdollista ja usein ihan oikeasti myös kannatettava tavoite.

Tähänkin viikonloppuun kuitenkin toivon teille kaikille, TV-sarja Hill Street Bluesin kersantti Phil Esterhausin sanoin: ”Hey let’s be careful out there”.